”Kohtele minua hyvin,
sitten kun en enää muista nimeäni.
Sitten kun tämä päivä on sekoittunut eiliseen.
Sitten kun aikuiset lapseni ovat kasvaneet
muistoissani pieniksi jälleen,
sitten kun en enää ole tuottava yksilö,
kohdelkaa minua silloinkin ihmisenä.
Välittäkää minusta,
antakaa rakkautta,
koskettakaa hellästi.
Kello hidastaa,
eräänä päivänä se pysähtyy kokonaan,
mutta siihen on vielä aikaa.
Antakaa minulle arvokas vanhuus.”

-Tuntematon

Hän makaa sängyssä ja tuijottaa kattoa, hän ei tiedä mitä päivää eletään tai mikä vuodenaika on juuri nyt. Hän tuntee housujensa olevan märät ja valtavan paineen kantapäässään. Hän tiedostaa makaavansa laitojen sisäpuolella mutta on liian voimaton noustakseen itse. Kuka auttaa ? Kauanko Odotan ? Vain kellon viisarin vaimeat naksahdukset ovat seurana. Miksi minun täytyi herätä ? Hän siirtää katseensa mustavalkeaan kehystettyyn kuvaan seinällä mutta se on epäselvä ja vapisevin käsin hän kurkottaa silmälasinsa yöpöydältä. Hän asettelee lasit kaventuneille kasvoilleen ja katsoo uudelleen. Vieno hymy viipyy huulilla kun hän muistaa. Muistaa tuon kesäisen päivän jolloin hän ja hänen nuori komea miehensä olivat muuttaneet yhteiseen omaan kotiinsa. Jolloin hänen esikoispoikansa oli juuri ja juuri vuoden ikäinen. Tuolloin hän oli vasta elämänsä alussa. Kauniit tummat hiukset laineilivat olkapäille joita varjeli nuoren miehen vankka käsivarsi. Hän oli pukeutunut polvimittaiseen mekkoon ja laittanut soljen hiuksiinsa. Elämä kaikessa yksinkertaisuudessaan hymyili. Nyt tuosta hetkestä jäljellä oli vain muisto ja solki. Poika asui perheensä kanssa kaukana. Kuten muutkin lapset. Mies oli lähtenyt jo vuosia sitten muille maille.. tosin hän ei muista milloin. Mutta on aika varma että siitä on vuosia. Niin pitkältä tuntuu yksinäisyys.

Hän havahtuu oven aukenemiseen ja hymy pakenee. Hetken ajan eteisestä kuuluu ääniä ja pian huoneeseen ilmestyy nuori mies. ’Huomenta! Mitenkäs täällä on yö mennyt?” Hän yrittää vastata mutta saa aikaiseksi vain pihinää. Suu tuntuu kuivalta. Nuori mies laskee sängyn laidan odottamatta vastausta. ”Noustaanpa ylös.” Mies sanoo ja ottaa tukevan otteen hänestä. Toinen käsi hartioiden takana, toinen jaloissa mies pyöräyttää hänet sängyn laidalle istumaan. Selästä vihlaisee, päästä huippaa. Hän päästää vaimean ahkäisyn. Taukoa pitämättä mies siirtää rollaattorin hänen eteensä ja pyytää nousemaan. Hän kurkottaa kahvoihin ja yrittää ponnistaa seisomaan. Jalat eivät tottele. Tärisevät vain. Keho ei vain toimi. Napakasti nuorukainen ottaa kainalosta ja housunpuntista. ”Hop! Näin, vaihdetaanpa sitten vaatteet”.

Hän ei muista milloin on tällaiseksi päätynyt. Hän tuntee häpeää. Nuori mies puhdistaa hänen kehonsa intiimejä paikkoja tottuneesti. Kostea lappu tuntui viileältä ihoa vasten. Kuinka monesti hänet on jo pesty näin ? Kuinka monelle hän on paljastanut itsensä vastoin tahtoaan ? Jalkoja särkee. Pala nousee kurkkuun. ”Nyt voitte istuutua tähän pyörätuoliin.” Istuutuminen tuntuu rojahdukselta. Jalkojen voima ei riitä hidastamaan. Nuorukainen ei ehdi mukaan. Selässä vihlahtaa taas.

”Sitten aamupalalle.” Nuorukainen työntää hänet pöydän ääreen ja lämmittää kattilasta aiemmin keitettyä puuroa. Päälle voisilmä, juomaksi maitoa. ”Keitellään sitten päivällä kahvit kun nyt on niin vähän tuota aikaa.. otahan nuo tabletit” Hän katsoo pieneen muoviseen kippoon. Siellä on eri muotoisia ja värisiä tabletteja. Hän ei tiedä miksi hänen tulee ne syödä tai miksi niitä on niin monta. Mitä ne hänelle tekevät ? Hän kippaa tabletit suuhunsa ja ottaa maitoa päälle. Hän ei nielaise. ”Noniin Minäpä Tästä Jatkan matkaa kun on vielä monta paikkaa käymättä. Syöhän puurosi niin hoitaja tulee sitten myöhemmin taas käymään.” Mies ottaa vielä roskat ja painelee ulos ovi kolisten.

Hän sylkee tabletit käteensä ja tiputtaa ne maljakkoon jossa on kuihtuneita tulppaaneja. Niiden edessä on kortti ”äitienpäivänä 2016 -poikasi Marko perheineen”. Hän katsoo ulos. Taitaa olla kesäkuu. Kukat ovat jo kuihtuneet ja pihalla on vihreää. Päivä näyttäisi olevan jo pitkällä. Viereisessä pihassa lapset leikkivät. Hän kuulee edelleen vain kellon tikityksen. Hän sulkee silmänsä ja hengittää syvään sisälle. Hän kuvittelee miltä ulkona tuoksuu. Nurmikolta, kukilta ja Koivulta. Vilunväreet kulkevat kehoa kun hän kuvittelee leudon kesätuulen ihollaan. Milloinkahan olen käynyt ulkona ?

Puuro on jo kylmää. Se maistuu aikaa sitten tehdyltä. Voi ei edes sula kunnolla. Hän työntää lautasen kauemmas. Lonkkia särkee..ja polvia. Milloinkahan se hoitaja tulee taas ? Kauanko Istun tässä? Miksi en voisi jo lähteä sinne missä mieheni on ? Kävellä omin jaloin, nauraa ja iloita? Miksi minun täytyy olla täällä näin vanhana ?

*************

Tämä kirjoitus on vain yhden hoitajan käsitys siitä mitä osa ikääntyneistä voi tuntea tai ajatella. Hoitajien kiire ja kokemattomuus yhdistettynä vanhusten toimintakyvyn heikkenemiseen ja muistamattomuuteen aiheuttaa juuri tätä. Milloin Suomessa herätään siihen että ei ole mitään taikatemppuja jolla tilanne korjaantuu ? Ne ihmiset jotka ovat meidät kasvattaneet ja elinympäristömme luoneet ovat yksin märissä vaipoissa aamusta iltaan päivästä toiseen niin kauan kunnes hoitajia saadaan vuoroihin lisää. Juttelemaan, ulkoilemaan, antamaan aikaa ja kuuntelemaan.  Näiden ihmisten vanhuus on arvokas. Heillä on menneisyys, elämä, hekin ovat olleet nuoria. Heilläkin on tunteet. He ovat hiljaisia kärsijöitä jotka eivät osaa vaatia oikeuksia. Meidän nuorempien tulisi arvostaa ja kunnioittaa heitä parhain mahdollisin keinoin. Ei kiristää ja minimoida resursseja. He ansaitsevat parempaa. Haluatko sinä, haluatteko te Suomen päättäjät vanheta tietäen mikä teitä odottaa ?

Saa jakaa.

-hoitaja