Haluan sanoa ääneen - Uusi Blogaaja.fi -blogi

Keskustelin tässä eräänä päivänä ystäväni kanssa Suomen ja koko maailman järjestelmästä. Siitä, onko se hyvä vai paha tai onko sillä oikeasti jokin tarkoitus tai päämäärä, minulla ei ole faktatietoa. Minulla on kuitenkin tähän, kuten lukuisiin muihinkin asioihin, mielipide. Ja minun mielipiteeni on, että riippumatta siitä missä maassa asuu, ihmisiin iskostetaan tiettyjä asioita syntymästä lähtien. Sisäänrakennetaan sääntökirjaa ja ohjenuoraa jonka mukaan elää ja olla.

Jos ajattelet nyt vaikka omaa elämääsi niin huomaatko siinä mitään mille toimintojasi perustat? Odotuksia tai velvoitteita, kenties sellaisia joihin olet huomaamattasi koko elämäsi ajan kasvanut ja tähdännyt. Minä huomaan niitä omassani. Ajattelen jo sen olevan tärkeä sääntö, kuinka elämän tulisi rakentua. Ensin päiväkerho, sitten esikoulu, ala-aste, yläaste ja toisen asteen koulutus. Nyt olet ensimmäisessä risteyksessä, jossa voit jo tehdä jonkinlaisen valinnan. Haluatko töihin vai kouluttaudutko korkeammin? Tämän valinnan jälkeen kippuroit joko koulun kanssa tavoitellaksesi parempaa asemaa yhteiskunnassa, jotta loppuviimein pääset kuuliaisesti tekemään töitä ja maksamaan veroja tai sitten menet suoraan töihin toteuttamaan samaa. Voithan tietysti valita myös kotiin jäämisen mutta senkin eteen tulee nähdä vaivaa. Ilman pätevää terveydellistä syytä et nimittäin saa tukea, ellet ilmoittaudu työnhakijaksi. Ja kaikkein parasta, jos et ota vastaan hölynpölykursseja (kärjistettynä) tai sinulle tarjottua pätkätyötä jossa keräät roskia kaduilta, sinulle lyödään päälle karenssi. Kappas, milläs nyt elät? En sano, että koulutus on huono asia, mutta se on asia, jolla meistä tehdään yhteiskunnalle hyödyllisiä. Veronmaksajia loppuiäksemme. Keräämme eläkettä, jotta saamme rahaa ruokaan silloinkin, kun emme kykene enää työskentelemään. Mutta mites tämä Suomessa ”ilmainen opiskelu” jonka kautta pääsemme osaksi työtä tekevää lammaslaumaa?

Niin.. olen itse opiskellut sekä ammattikoulussa, että korkeakoulussa. Omien tai opiskelutoverieni kokemusten perusteella en vain kykene ymmärtämään tätä paljolti mainostettua ILMAISTA KOULUTUSTA. Miten se määritellään? On totta, että jos pääset yhteishaun kautta kouluun sisälle niin sinun ei tarvitse maksaa lukuvuosimaksua. MUTTA, sinun on maksettava esimerkiksi todella suuret summat materiaaleista, joita tarvitset edetäksesi opinnoissasi. Yksi kurssikirja voi helposti maksaa yli 100 euroa ja voin kertoa, että monelle opiskelijalle se on useamman kuin yhden viikon ruokabudjetti. Ja osassa kouluista kirjoja EDELLYTETÄÄN, jotta saat edes olla kurssilla. Kirjoja on vuoden aikana ostettavaksi melko läjä, puhumattakaan esimerkiksi työkengistä, työvaatteista, laskimista ym. välttämättömistä välineistä. Ja vielä pitäisi elää.

Opiskelukaupunkien vuokrat ovat aika korkeita ja asunnoista on kova kilpailu koulupaikkojen selvitessä. Vuokraan menee helposti 700 euroa johon saa kyllä tukea JOS asuu yksin tai sellaisten henkilöiden kanssa jotka eivät tienaa mitään. ”Opiskelijoiden siirtyminen yleisen asumistuen piiriin helpottaa suuren osan taloudellista ahdinkoa.” HAH! En ole tavannut vielä yhtäkään joka kokisi näin. Soluasunnoissa asuvat muuttavat omiin luukkuihinsa, pariskuntien tulisi erota(jos puoliso käy töissä), jotta opiskeleva osapuoli saa asumistukea kun töissäkään ei ehdi käydä, tai jos ehtisikin niin kohta maksat tuhansia takaisin valtiolle kun sait liikaa rahaa. Mikä tässä on järki? No saada opiskelijat ottamaan velkaa! 650 euroa kuukaudessa vaikka kolmen ja puolen vuoden ajan valtiontakauksella. Hieno potti! Takaus sille, että töihin on mentävä, jotta voit maksaa valtiolle veroa JA lainaa takaisin ILMAISESTA OPISKELUSTASI! Nykyaikainen tapa orjuuttaa, velkavankeus. Mutta ei siinä, eipähän kohta voida opiskelijoiden tukea enää ainakaan leikata. Kun ei ole mistä leikata. Verojen jälkeen jäävä opintotuki n. 200 euroa tuskin kenenkään opintoja muutenkaan mahdollistaa. Välillä tulee vain mieleen, että kohta kalahtaa kalikka omaan nilkkaan. Kun ei kenelläkään ole enää vara kouluttaa itseään sopiakseen tähän systeemiin. Mistäs sitten paimennettavia?

Tämä on vain pieni murunen siitä, kuinka meistä tehdään sellaisia, joiksi meidät halutaan. Odotuksia on muitakin kuin työnteko, mutta niistä lisää toiste.

hoitaja

Elämä

By kuiskaten

On 10.12.2017

In Yleinen

Se on vastasyntyneen ensimmäinen itku, se on tuoreiden vanhempien hymy ja loppumaton rakkaus, se on kipuilevan teinin raivokohtaus, se on väsyneen perheenäidin huokaus, isän halaus, vanhuksen poskea pitkin vierivä muistojen täyttämä kyynel. Se on valokuvia albumeissa, kauniita hetkiä kehyksissä. Ihoon jääneitä arpia sekä arpia joita kukaan toinen ei näe. Se on elämä.

Maailma johon olemme syntyneet ei ole helppo paikka elää. Se on romahtaneita pilvilinnoja, yllättävää ystävällisyyttä sekä lukemattomia kohtaamisia. Kohtaamisia joita ei kukaan voi ennustaa tai tietää mihin ne johtavat. Ainut valinta minkä voimme tehdä, on se, avaammeko oman maailmamme näille kohtaamisille ja hetkille. Annammeko tuulen kuljettaa sitä tietä joka on täysin tutkimaton. Kukaan ei ole aiemmin kulkenut samaa polkua tai kompastunut siellä oleviin esteisiin. Kukaan ei voi varoittaa kuopista tai raskaista ylämäistä. Toisaalta kukaan ei myöskään tiedä sitä kauneutta jota tuon polun varrelta voi löytää. Ainoastaan jokainen itse voi tehdä valinnan siitä jääkö paikoilleen vai kerääkö rohkeutensa seuraavaan askeleeseen. Paikoilleen jääminen tuntuu turvalliselta mutta se myös puuduttaa. Maailma vilisee ympärillä mutta omat jalat ovat kuin sementtiin valetut. Se turruttaa ja vie voimat ja lopulta tien kulkeminen tuntuu yhä kaukaisemmalta ja kaukaisemmalta ajatukselta. Ei tiedä kuinka ottaa askeltakaan.

Joku viisas on joskus sanonut, että täytyy kulkea pimeässä ja vaipua epätoivoon, jotta voi löytää valon ja toivon. Täytyy tuntea itsensä yksinäiseksi, jotta voi iloita ihmisistä ympärillään. Ja täytyy kaivata jotakuta, jotta voi rakastaa. Ei siis kannata pelätä sitä mitä huominen tuo tullessaan, sillä fakta on, että eilistä ei saa muutettua ja huominen on vielä kaukana. Ainut hetki mille ajatuksiaan tulisi uhrata on nyt. Juuri nyt. Tällä sekunnilla, tulevalla minuutilla. Sen kulkuun on mahdollista vaikuttaa, siitä on mahdollista tehdä muistamisen arvoinen. Huomenna tämäkin hetki on vain muisto, jonka kulkua on mahdotonta muuttaa. Vanha kliseinen sanonta: ”elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi” ei siis ole lainkaan kaukaa haettu.

Jos tunnet painavat sementit jaloissasi tai näet tien alkupään kaikkoavan yhä kauemmaksi niin pysäytä joku vielä lähelläsi oleva henkilö ja kerro hänelle, että tarvitset apua. Kenenkään täällä ei tarvitse taivaltaa koko matkaa yksin. On pelottavaa myöntää itselleen ja muille, että silloin tällöin toisen ihmisen tuki on tarpeen. Vahva ihminen uskaltaa tuntea olevansa itsekin välillä heikko. Suurinta rohkeutta ei ole kantaa toisten murheita niin että oma sielu väsyy vaan suurinta rohkeutta on myöntää, jos ei enää jaksa yksin eteenpäin.

Kun saat sen avun, jolla ensimmäisen askeleen ottaminen onnistuu tai löydät sisältäsi voiman jonka avulla liikahtaa eteenpäin niin anna mennä. Ota vastaan kaikki mitä eteesi tulee. Päätä, että selviät. Nouse ylös, jos kaadut, istahda välillä ja hengitä jos tuntuu että voimasi ovat lopussa. Tunne kasvoillasi rankkasade ja tuulenvire. Kuuntele lintujen laulua ja ukkosen jyrinää. Kulje pimeässä, kulje valossa. Näe ympärilläsi oleva kauneus ja maailman kaikki värit valtavan harmauden ja synkkyydenkin seassa. Iloitse pilvien välistä pilkahtavasta auringonsäteestä sekä kuusta joka valaisee yötaivaalla. Etsi kaikki tuikkivat tähdet ja anna niiden valaista matkaasi. Toisinaan taas, sulje silmäsi kaikelta, älä kuuntele mitään ympäriltäsi. Kuuntele vain omia ajatuksiasi ja tunne kaikkia tuntemuksia joita kehossasi on. Hengitä syvään ja huomaa, että olet yhä hengissä. Että sinulla on kaikki mahdollisuudet, tiesi ei ole vielä tullut päätepisteeseen. Sinulla on pituudestaan ja sisällöstään riippumatta elämä.

Sitä et voi ostaa

By kuiskaten

On 29.9.2017

In Yleinen

Kun minun on paha olla, kun maailma tuntuu ahdistavalta ja julmalta enkä enää näe positiivisia asioita niin teen siten kuin on neuvottu.. tai ainakin yritän. Yritän puhua. Ystävilleni, perheelleni, ihmisille joihin luotan ja jotka haluavat olla minua varten jokaisessa elämäni vaiheessa.

Ystäviltäni saan tukea ja he usein uskaltavat jopa kääntää asiat sellaisiksi joille voi nauraa. He haukkuvat koko maailman kanssani, itkevät ja nauravat, halaavat sekä ovat vain hiljaa jos se on sitä mitä kaipaan. He ovat läsnä.

Vanhempani sekä sisarukseni, he joiden kanssa olen kasvanut antavat neuvoja, veljeni etsivät pesäpallomailojaan kaiken varalta, äitipuoleni kertoo kuinka olen aina ollut vahva, isä antaa karhumaisen pitkän halauksen, siskoni lupaa olkapään aina kun sitä tarvitsen. Nuorempi veljeni jakaa osan karkeistaan. Kaikki tukevat omalla tavallaan. Haluavat näyttää että perhe pitää yhtä, asiasta riippumatta.

Mutta sitten ovat vielä isovanhempani. He joista nuorempana ajattelin että en voi kertoa jos tupakoin, en voi mennä sinne liikaa meikattuna, en revityissä vaatteissa, en voi kiroilla.. en voi näyttää kuinka minäkin kasvan ja kipuilen. He ovat juuri ne ihmiset jotka auttavat eteenpäin. Edelleenkin heidän edessään tahdon käyttäytyä kunnioittavasti ja pukeutua siististi, mutta yksi asia on muuttunut. Uskallan olla rikki. Uskallan kertoa jos olen tehnyt virheitä tai jos tuntuu että en selviä. Olen huomannut että he eivät sittenkään hajoa palasiksi..

Isovanhempamme ovat eläneet usein pitkän elämän. Elämän jollaisesta minun sukupolvellani ei ole tietoakaan. Sellaisen joka on vaatinut rohkeutta, kärsivällisyyttä, uskoa, rakkautta sekä ymmärrystä ja kykyä antaa anteeksi. Tämän elämän koulimana he ovat viisaita. Heidän viisautensa näkyy ainakin minulle kykynä suhtautua asioihin tyynesti ja hyvään uskoen.

Isovanhempieni neuvot toivottomalta tuntuneissa tilanteissa ovat olleet hyvin käytännönläheisiä ja helposti toteutettavissa. Mutta ne ovat oikeasti toimineet. Asiat ovat järjestyneet ja olen selvinnyt.

Uskon että monen ihmisen olisi hyvä istua alas ja jutella heille, omille vanhuksilleen. Kuunnella tosissaan. Sillä heillä on jotain mitä millään rahalla ei voi ostaa. Elämänviisautta.

– Hoitaja

He antoivat sen mitä pystyivät

By kuiskaten

On 26.3.2017

In Yleinen

90 vuotta – minun mielessäni pieni ikuisuus, hänelle vain ohikiitävä hetki.

Työskennellessäni ikääntyneiden kanssa olen monesti kysynyt heiltä, että onko aika kulunut nopeasti. Vastaus aiheuttaa sieluuni säröjä: Elämän aika on lyhyt. Miettiessä he eivät tiedä mihin kului 80 vuotta. Elämä pyörii mielessä kuvien ja hetkien nauhana, kauniina ja kamalina muistoina. Mutta nyt se on pysähtynyt. Nyt kun aika on kuljettanut nämä ihmiset elämän viimeisiin hetkiin niin minuutit tuntuvat tunneilta, sekunnit minuuteilta. Jäljellä on vain yksinäisyys ja ikääntyneessä kehossa sielu joka ei tahtonut kaiken päättyvän näin.

”Sama onko niitä yksi vai yhdeksän niin loppujen lopuksi olet yksin”..tämä on suora lainaus isoisoäidiltäni. Itse en ole saanut häntä koskaan tavata mutta mummoni kanssa keskustellessa tämä on tullut esille. Ja tottahan se on, valitettavan monen kohdalla. Lausahduksessa on kyse lasten määrästä. Heidän joita varten nämä ihmiset ovat eläneet, hengittäneet, itkeneet, olleet huolissaan ja iloinneet. Niinkuin kaksivuotias nuorelle äidille on kultakimpale, ovat nyt jo aikuiset mahdollisesti jopa eläköityneet lapset aina äitiensä ja isiensä pienokaisia. Yhä he kaipaavat päivittäin, toivovat heille parasta ja rakastavat koko sydämestään. Kumpa vain nämä aikuiset muistaisivat myös sukujensa vanhimpia eivätkä jättäisi yksin.

Monissa kulttuureissa suvun vanhimpia kunnioitetaan ja arvostetaan suuresti. Miksi meillä ei ole näin ? Miksi työ, harrastukset tai mikä tahansa muu menee heidän edellensä. He ovat antaneet lastensa vuoksi itsensä. Kenties jopa huolehtineet lastenlapsistaan. Nyt kun heistä ei enää ole siihen niin oikeuttaako se unohtamaan ja sysäämään yhteiskunnan vastuulle? Esimerkkinä tilanne jossa ikääntyneen terveydessä ilmenee ongelma. Kotihoito tai omainen soittaa ambulanssin. Ensihoitajat toteavat, että vanhus voi jäädä kotiin ja mennä terveyskeskukseen tarvittaessa aamulla tai seuraavana arkipäivänä sillä edellytyksellä, että joku seuraa hänen vointiaan tai auttaa tarvittaessa edes pari kertaa päivän aikana. Olettamuksena, että se JOKU voisi olla hänen oma lapsensa joka asuu lähistöllä. Mutta surettavan usein vastaus on: ”Ei meillä ole aikaa sellaiseen, ei se ole meidän vastuulla.” Kenen se vastuu sitten on? Yhteiskunta ei ota vastuuta, omaiset eivät ota vastuuta, he itse eivät ole enää kykeneviä kantamaan vastuuta itsestään? Kuka on vastuussa? Tuntuu että monen mielestä Suomessa pitäisi olla ”kaatopaikka ikääntyneille”. Sinne voitaisiin sitten vain sysätä kaikki joista on liikaa vaivaa. Kaikki jotka ovat kehdanneet vanheta ja aiheuttaa päänvaivaa kenellekkään muulle. Onneksi me muut olemmekin ikinuoria…

”Inside every old person is a younger person wondering what happened…”

-hoitaja

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi

Sisäänrakennettu sääntökirja systeemin omalle lammaslaumalle

Elämä

Sitä et voi ostaa

He antoivat sen mitä pystyivät