90 vuotta – minun mielessäni pieni ikuisuus, hänelle vain ohikiitävä hetki.

Työskennellessäni ikääntyneiden kanssa olen monesti kysynyt heiltä, että onko aika kulunut nopeasti. Vastaus aiheuttaa sieluuni säröjä: Elämän aika on lyhyt. Miettiessä he eivät tiedä mihin kului 80 vuotta. Elämä pyörii mielessä kuvien ja hetkien nauhana, kauniina ja kamalina muistoina. Mutta nyt se on pysähtynyt. Nyt kun aika on kuljettanut nämä ihmiset elämän viimeisiin hetkiin niin minuutit tuntuvat tunneilta, sekunnit minuuteilta. Jäljellä on vain yksinäisyys ja ikääntyneessä kehossa sielu joka ei tahtonut kaiken päättyvän näin.

”Sama onko niitä yksi vai yhdeksän niin loppujen lopuksi olet yksin”..tämä on suora lainaus isoisoäidiltäni. Itse en ole saanut häntä koskaan tavata mutta mummoni kanssa keskustellessa tämä on tullut esille. Ja tottahan se on, valitettavan monen kohdalla. Lausahduksessa on kyse lasten määrästä. Heidän joita varten nämä ihmiset ovat eläneet, hengittäneet, itkeneet, olleet huolissaan ja iloinneet. Niinkuin kaksivuotias nuorelle äidille on kultakimpale, ovat nyt jo aikuiset mahdollisesti jopa eläköityneet lapset aina äitiensä ja isiensä pienokaisia. Yhä he kaipaavat päivittäin, toivovat heille parasta ja rakastavat koko sydämestään. Kumpa vain nämä aikuiset muistaisivat myös sukujensa vanhimpia eivätkä jättäisi yksin.

Monissa kulttuureissa suvun vanhimpia kunnioitetaan ja arvostetaan suuresti. Miksi meillä ei ole näin ? Miksi työ, harrastukset tai mikä tahansa muu menee heidän edellensä. He ovat antaneet lastensa vuoksi itsensä. Kenties jopa huolehtineet lastenlapsistaan. Nyt kun heistä ei enää ole siihen niin oikeuttaako se unohtamaan ja sysäämään yhteiskunnan vastuulle? Esimerkkinä tilanne jossa ikääntyneen terveydessä ilmenee ongelma. Kotihoito tai omainen soittaa ambulanssin. Ensihoitajat toteavat, että vanhus voi jäädä kotiin ja mennä terveyskeskukseen tarvittaessa aamulla tai seuraavana arkipäivänä sillä edellytyksellä, että joku seuraa hänen vointiaan tai auttaa tarvittaessa edes pari kertaa päivän aikana. Olettamuksena, että se JOKU voisi olla hänen oma lapsensa joka asuu lähistöllä. Mutta surettavan usein vastaus on: ”Ei meillä ole aikaa sellaiseen, ei se ole meidän vastuulla.”  Kenen se vastuu sitten on? Yhteiskunta ei ota vastuuta, omaiset eivät ota vastuuta, he itse eivät ole enää kykeneviä kantamaan vastuuta itsestään? Kuka on vastuussa? Tuntuu että monen mielestä Suomessa pitäisi olla ”kaatopaikka ikääntyneille”. Sinne voitaisiin sitten vain sysätä kaikki joista on liikaa vaivaa. Kaikki jotka ovat kehdanneet vanheta ja aiheuttaa päänvaivaa kenellekkään muulle. Onneksi me muut olemmekin ikinuoria…

”Inside every old person is a younger person wondering what happened…”

-hoitaja