Se on vastasyntyneen ensimmäinen itku, se on tuoreiden vanhempien hymy ja loppumaton rakkaus, se on kipuilevan teinin raivokohtaus, se on väsyneen perheenäidin huokaus, isän halaus, vanhuksen poskea pitkin vierivä muistojen täyttämä kyynel. Se on valokuvia albumeissa, kauniita hetkiä kehyksissä. Ihoon jääneitä arpia sekä arpia joita kukaan toinen ei näe. Se on elämä.

Maailma johon olemme syntyneet ei ole helppo paikka elää. Se on romahtaneita pilvilinnoja, yllättävää ystävällisyyttä sekä lukemattomia kohtaamisia. Kohtaamisia joita ei kukaan voi ennustaa tai tietää mihin ne johtavat. Ainut valinta minkä voimme tehdä, on se, avaammeko oman maailmamme näille kohtaamisille ja hetkille. Annammeko tuulen kuljettaa sitä tietä joka on täysin tutkimaton. Kukaan ei ole aiemmin kulkenut samaa polkua tai kompastunut siellä oleviin esteisiin. Kukaan ei voi varoittaa kuopista tai raskaista ylämäistä. Toisaalta kukaan ei myöskään tiedä sitä kauneutta jota tuon polun varrelta voi löytää. Ainoastaan jokainen itse voi tehdä valinnan siitä jääkö paikoilleen vai kerääkö rohkeutensa seuraavaan askeleeseen. Paikoilleen jääminen tuntuu turvalliselta mutta se myös puuduttaa. Maailma vilisee ympärillä mutta omat jalat ovat kuin sementtiin valetut. Se turruttaa ja vie voimat ja lopulta tien kulkeminen tuntuu yhä kaukaisemmalta ja kaukaisemmalta ajatukselta. Ei tiedä kuinka ottaa askeltakaan.

Joku viisas on joskus sanonut, että täytyy kulkea pimeässä ja vaipua epätoivoon, jotta voi löytää valon ja toivon. Täytyy tuntea itsensä yksinäiseksi, jotta voi iloita ihmisistä ympärillään. Ja täytyy kaivata jotakuta, jotta voi rakastaa. Ei siis kannata pelätä sitä mitä huominen tuo tullessaan, sillä fakta on, että eilistä ei saa muutettua ja huominen on vielä kaukana. Ainut hetki mille ajatuksiaan tulisi uhrata on nyt. Juuri nyt. Tällä sekunnilla, tulevalla minuutilla. Sen kulkuun on mahdollista vaikuttaa, siitä on mahdollista tehdä muistamisen arvoinen. Huomenna tämäkin hetki on vain muisto, jonka kulkua on mahdotonta muuttaa. Vanha kliseinen sanonta: ”elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi” ei siis ole lainkaan kaukaa haettu.

Jos tunnet painavat sementit jaloissasi tai näet tien alkupään kaikkoavan yhä kauemmaksi niin pysäytä joku vielä lähelläsi oleva henkilö ja kerro hänelle, että tarvitset apua. Kenenkään täällä ei tarvitse taivaltaa koko matkaa yksin. On pelottavaa myöntää itselleen ja muille, että silloin tällöin toisen ihmisen tuki on tarpeen. Vahva ihminen uskaltaa tuntea olevansa itsekin välillä heikko. Suurinta rohkeutta ei ole kantaa toisten murheita niin että oma sielu väsyy vaan suurinta rohkeutta on myöntää, jos ei enää jaksa yksin eteenpäin.

Kun saat sen avun, jolla ensimmäisen askeleen ottaminen onnistuu tai löydät sisältäsi voiman jonka avulla liikahtaa eteenpäin niin anna mennä. Ota vastaan kaikki mitä eteesi tulee. Päätä, että selviät. Nouse ylös, jos kaadut, istahda välillä ja hengitä jos tuntuu että voimasi ovat lopussa. Tunne kasvoillasi rankkasade ja tuulenvire. Kuuntele lintujen laulua ja ukkosen jyrinää. Kulje pimeässä, kulje valossa. Näe ympärilläsi oleva kauneus ja maailman kaikki värit valtavan harmauden ja synkkyydenkin seassa. Iloitse pilvien välistä pilkahtavasta auringonsäteestä sekä kuusta joka valaisee yötaivaalla. Etsi kaikki tuikkivat tähdet ja anna niiden valaista matkaasi. Toisinaan taas, sulje silmäsi kaikelta, älä kuuntele mitään ympäriltäsi. Kuuntele vain omia ajatuksiasi ja tunne kaikkia tuntemuksia joita kehossasi on. Hengitä syvään ja huomaa, että olet yhä hengissä. Että sinulla on kaikki mahdollisuudet, tiesi ei ole vielä tullut päätepisteeseen. Sinulla on pituudestaan ja sisällöstään riippumatta elämä.