Kun minun on paha olla, kun maailma tuntuu ahdistavalta ja julmalta enkä enää näe positiivisia asioita niin teen siten kuin on neuvottu.. tai ainakin yritän. Yritän puhua. Ystävilleni, perheelleni, ihmisille joihin luotan ja jotka haluavat olla minua varten jokaisessa elämäni vaiheessa.

Ystäviltäni saan tukea ja he usein uskaltavat jopa kääntää asiat sellaisiksi joille voi nauraa. He haukkuvat koko maailman kanssani, itkevät ja nauravat, halaavat sekä ovat vain hiljaa jos se on sitä mitä kaipaan. He ovat läsnä.

Vanhempani sekä sisarukseni, he joiden kanssa olen kasvanut antavat neuvoja, veljeni etsivät pesäpallomailojaan kaiken varalta, äitipuoleni kertoo kuinka olen aina ollut vahva, isä antaa karhumaisen pitkän halauksen, siskoni lupaa olkapään aina kun sitä tarvitsen. Nuorempi veljeni jakaa osan karkeistaan. Kaikki tukevat omalla tavallaan. Haluavat näyttää että perhe pitää yhtä, asiasta riippumatta.

Mutta sitten ovat vielä isovanhempani. He joista nuorempana ajattelin että en voi kertoa jos tupakoin, en voi mennä sinne liikaa meikattuna, en revityissä vaatteissa, en voi kiroilla.. en voi näyttää kuinka minäkin kasvan ja kipuilen. He ovat juuri ne ihmiset jotka auttavat eteenpäin. Edelleenkin heidän edessään tahdon käyttäytyä kunnioittavasti ja pukeutua siististi, mutta yksi asia on muuttunut. Uskallan olla rikki. Uskallan kertoa jos olen tehnyt virheitä tai jos tuntuu että en selviä. Olen huomannut että he eivät sittenkään hajoa palasiksi..

Isovanhempamme ovat eläneet usein pitkän elämän. Elämän jollaisesta minun sukupolvellani ei ole tietoakaan. Sellaisen joka on vaatinut rohkeutta, kärsivällisyyttä, uskoa, rakkautta sekä ymmärrystä ja kykyä antaa anteeksi. Tämän elämän koulimana he ovat viisaita. Heidän viisautensa näkyy ainakin minulle kykynä suhtautua asioihin tyynesti ja hyvään uskoen.

Isovanhempieni neuvot toivottomalta tuntuneissa tilanteissa ovat olleet hyvin käytännönläheisiä ja helposti toteutettavissa. Mutta ne ovat oikeasti toimineet. Asiat ovat järjestyneet ja olen selvinnyt.

Uskon että monen ihmisen olisi hyvä istua alas ja jutella heille, omille vanhuksilleen. Kuunnella tosissaan. Sillä heillä on jotain mitä millään rahalla ei voi ostaa. Elämänviisautta.

– Hoitaja